Olipa kerran ajatus...

Olen aina ollut pohdiskelija. Lukiossa parasta oli äidinkielen tunnit missä piti kirjoittaa kuvasta. Oli aivan uskomattoman palkitsevaa oivaltaa erilaisia lähestymiskulmia, tulkintoja, aina uudelleen ja uudelleen samasta kuvasta. Myöhemmin ammattiopinnoissani nautin monien vihaamista itse arvioinneista. Mitä tein? Millainen vastaanotto oli? Missä onnistuin? Missä jäi petrattavaa? Miten voisin toimia toisin? Miten paikka, välineet, olemukseni, eleeni mahdollisesti vaikuttivat lopputulokseen? Kirjoitin tätä sivu tolkulla! 

Sitten tuli ruuhkavuodet ja rutiinit. Jäi pohdiskelu ja itsensä toteuttaminen. Ei tarvitsisi jäädä, mutta niin minulle kävi. Niin minä huomaamattani valitsin.

Haasteet elämässä sysäsivät minut tälle syvemmälle itsetutkiskelun tielle uudelleen jokin aika sitten.  Yhtäkkiä minulla oli jälleen aikaa ja ajatukseni! Materiaalia saan siihen tahtiin työstettäväksi että kapasiteetti korvien välissä ei enää riitä. Jo kauan sitten olin kylvänyt pienen pienen siemenen, ajatuksen blogista. Nyt siemen on alkanut itää ja on tullut aika tutkia tämäkin polku. 

Minun valintani

Vaikeina aikoina virtojen heitellessä valitsin monta kertaa ruoskia itseäni ajatuksilla, jotka vahvistivat heikkouttani eli kokemustani riittämättömyydestä, epäonnistumisesta sekä arvottomuudesta. Alkuun tuntui siltä kuin minut olisi heitetty syvään päähän kivireki kainalossa. 

Matka pohjan tuntumasta kuivalle maalle on ollut työläs. Alkuun mielessä kävi lähes painokelvottomia ajatuksia ja tunteita joista rankaisin itseäni musertavalla syyllisyydentunnolla. Maailma on täynnä epäoikeudenmukaisuutta ja raadollisia ihmiskohtaloita joihin nähden oma kriisini oli lähinnä lässähtänyt pannukakku. 

Ensimmäinen oppiläksyni olikin armollisuus itseäni kohtaan. Tätä tuki vahva itseironia. Pystyin lopulta sanomaan hymyillen olevani "vähän vihainen" samalla kun olin lähes valmis puremaan kiillevaurion hapertamilla hampaillani pyörän vaijerilukon poikki. Ihan vaan tuskaa purkaakseni. En tehnyt niin, kesti niin kauan tämänkin lukon hankinta.

Ajatus ja kuva on Kirsti Kivimäen (www.kirstinkammari.fi)

Välillä turhauduin itseeni ja ajatuksiini. Tiesin miten minun olisi pitänyt tehdä, olla ja ajatella, tunteet vain eivät kulkeneet käsi kädessä järjen kanssa. Tiesin että aika, perhe ja ystävät ovat ainoa tie ulos tällaisesta lässähtäneestä pannukakusta. Lopulta siitäkin on vaan kuivuneet kuoret jäljellä.

Nyt näin jälkijäristystenkin ollessa jo varsin maltillisia, on helpompi nähdä kokonaisuus. Nyt ymmärrän että piti ensin kasvaa kaiken yli että oli mahdollista oppia ja mennä eteenpäin. 

Pohjalta noustessani olen ohittanut jopa sen kohdan missä olin silloin kun ote pari vuotta sitten lipesi ja sukelsin. Opettelin ymmärtämään itseäni, ajatuksiani, toimintaani.  Löytäessäni itseni uudelleen havahduin siihen, että hän, jonka löysin, ei ole sama ihminen joka olin ollut aiemmin. Tai pohjimmiltani olen, mutta vielä enemmän. En parempi, mutta tiedostavampi. Turhaa on karissut matkasta ja rohkeus lisääntynyt.

Olen itse ollut aktiivinen ja tiedostanut että muutoksen voin tehdä vain minä itse. Alkuun toki vain koska koin että on pakko, nyt koska koen että tahdon tehdä niin ja kasvaa kaiken aikaa, edelleen. Oivalsin että minun pitää elää myös itselleni, aikuisten oikeasti. Minun pitää opetella vaatimaan hyvää myös itselleni. Tehdä itselleni mielekkäitä valintoja. Ja kyllä onkin ollut jännittävä matka. Palaan näihin myöhemmin.

Elämä on pelkkiä valintoja. Tuon tuosta seisomme risteyksessä valitsemassa suuntaa. Pohdin taannoin töihin ajaessani sitä että joskus tuntuu kuin olisi omassa elämässään sivuroolissa ja virran viemä. Paitsi etten ole. Päivittäin tulee tehneeksi lukemattomia rajauksia ja mahdollistamisia ihan huomaamattaan. Eräskin päivä valitsin olla nälkäinen vain koska en jaksanut nähdä vaivaa eväistä minkä johdosta säästin arvokasta aikaani n. 2,5min, jos sitäkään. Tämän 2,5min johdosta olin nälkäinen 5h! 

Tätä blogiakin varten tein valinnan rajata mahdollisuuksiani. Päätin mistä otan aiheet, kunnes tajusin rajoittavani sillä itseäni taas aivan turhaan. Olen todellakin itse itseni pahin uhka ja mahdollisuus.

Kun on kyse omasta elämästä ja omista valinnoista voiko ne koskaan mennä väärin? Tietysti on olemassa lait ja normit ja niihin peilaten voi tehdä oikein tai väärin. Valinnat tehdään kuitenkin yleensä kyseisellä hetkellä olemassa olevalla tiedolla ja ymmärryksellä tavoitellen jotain hyvää. Joskus tie on suoraviivainen, joskus mutkikas, mutta ei niistä väärin ole kumpikaan. Lasteni lähestyessä murrosikää, havahdun herkästi pohtimasta, miten ohjata lapsia välttämään karikot, oikomaan tiesulut, liitämään monttujen yli…. Mutta samalla toivoisin että he ennen kaikkea nauttisivat matkasta! Joskus on tärkeää kuulla kokeneemman neuvoa päättyvästä tiestä. Joskus matka voi olla hyvin antoisa ja merkityksellinen vaikka tie ei johtaisi mihinkään. Mikään polku ei ole turha, kaikki on tallautuneet syystä. Onko mitään inspiroivampaa kuin uusi alku?